Suoraan sisältöön (paina enter-painiketta)

Äänettömän ääni

Kapinallisen ura

Oheessa mielestäni merkittävä tarina, jolla on ja on ollut kauaskantoista merkitystä nykyiselle elämälleni.

Tarina alkoi jo leikkikoulusta, kun kaikkia muita isokokoisempi Jyrki sai minut silmätikukseen. Kaikkihan Jyrkiä pelkäsivät ja välttelivät. Jossain vaiheessa se ei ollut mahdollista. Jyrki ajoi minua takaa koko pihan ympäri ja jossain vaiheessa kiipeilyportailla hänen housunsa ratkesivat pahasti. Jyrkin ajojahti päättyi punaiseen päähän. Se, että kävin häntä ilkkumassa pisti hänet itkuun, jolla hän sai lastentarhanopettajien sympatiat puolelleen. Minä olin uusi paha. Jotain hyvääkin, Jyrki jätti minut rauhaan ja keskittyi vielä pienempien kiusaamiseen.

Kansakoulun ensimmäisellä luokalla saimme joulutodistukset. Ihmettelin, että kaikki numerot olivat alle 6 ja rohkenin kysyä asiaa luokassa muidenkin kuullen luokanopettajaltamme Kerttu Vesteriseltä (rauha hänen muistolleen). Kerttu vastasi: “Numerot 7 ja siitä ylöspäin kuuluvat tytöille ja alaspäin pojille.” Sanoin, ettei se tunnu oikealle. “Hänellä on opettajana niin pitkä ura, että hän voi sen kokemuksen tuomalla varmuudella sanoa.” Pakkohan se oli uskoa, opettaja kun sattui vielä silloin olemaan auktoriteetti ja koulussahan ollaan oppimisen takia.

Toisella luokalla Jyrki muisti taas minut. Saatuaan jo näin vajaan kahden vuoden aikana haalittua lähes 20 -päisen seuraajien joukon, ja ollessaan edelleen ala-asteen muita oppilaita lähes puoli vartaloa pidempi ja pulskempi, hän sai porukan piirittämään minut ja lätkimällä minua päähän hän provosoi tappelua. Mietin, että huonosti käy jos tappelen, ja vielä huonommin, jos häviän, koska sitten muutkin yltyisivät potkimaan maassa makaavaa. Näitä tapauksia oli jo ollut aiemmin. Meillä oli joitakin opettajia ulkona “vahtimassa” eli keskustelivat tiukasti keskenään ja polttivat tupakkaa. Huusin herättääkseni heidän huomiotaan ja porukka ympärillä nosti meteliä ja esti heitä kuulemasta avunhuutoja. Jossain vaiheessa löin takaisin. Ja jossain vaiheessa Jyrki makasi allani maassa ja itki. Porukka hajosi pettyneenä ympäriltä, ja sitten opettajatkin juoksivat paikalle ja repivät minut Jyrkin päältä. Pettyneenä huusin, että: “kun minä tarvitsin apua, kukaan ei tullut. Ja nyt kun näin iso kaveri pillahtaa itkuun, te tulette häntä vielä puolustamaan?” Jyrki pääsi uuteen kouluun. Minä olin se paha. Jotain hyvääkin, yläasteella sain olla rauhassa. Jos joku tuli uhittelemaan, ei itse edes tarvinnut puuttua asiaan, vaan joku toinen hoiti sen puolestani.

Tullessani kotiin tuon tappelun jälkeen, vieraana ollut vanha rouva ja äitini puuskahtivat:” Herran Jestas, et kai ole tapellut koulussa?”, johon vastasin tyynesti: ”Toiset aloittivat, minä lopetin.” Sitten sainkin kuulla: “Hyvä poika.”

Kolmannella luokalla sitten kävi, että eräs Timo härnäsi minua niin, että malttini paloi, ja sain hänet ajettua luokasta. Ajattelin, että kyllä Timo kohta tulee takaisin, kun tunti alkaa. Timo tuli takaisin, mutta opettajan selän takana. Pekka Kähkönen oli silloin luokanopettajamme, ja hän taittui kahtia osuttuani häntä palleaan hänen avattuaan luokan oven. Olin todellakin pahoillani, me kaikki pidimme Pekasta. Se oli tarkoitettu Timolle.

Yhdessä monista jälki-istunnoista Pekka kysyi: “Miksi olet noin villi, vaikka näen, että päässäsi on muutakin kuin vain sahanpurua?” Sanoin: “Suottako minä täällä koulussa aikaani kulutan, koska numerot eivät tule koskaan olemaan kuutosta parempia.”
Hän kysyi:” Kuka sinulle tällaista soopaa on syöttänyt?” Sanoin, että edellinen luokanopettajamme. Pekka vakuutti: “Minun oppilaani tulevat kaikki saamaan ansaitsemansa arvosanat. Älä kuitenkaan luule, että omasi nyt heti parantuvat.” Sanoin hänelle, että se riittää minulle.

Myöhemmin, eräällä jälki-istunnolla — Timokin seisoi vieressä — Pekka kertoi, että Kerttu Vesterinen on päässyt ennenaikaiselle eläkkeelle. Jotenkin koulu ja oppiminen alkoivat maistua. Ja tulihan niitä hyviäkin numeroita, joskus.

Nyt tähän päivään. On tullut nähtyä maailmaa matkailemalla, asumalla ja työn perässä. Oppimistani asioista on ollut valtavasti sekä iloa että hyötyä itselleni ja muille. Minulla on ollut hyvät opettajat. He ovat osanneet vaatia minulta ja löytää henkilökohtaista aikaa minullekin, vaikka joskus luokallani oli yli 40 oppilasta, eikä henkilökohtainen aika ollut pelkästään jälki-istunnoilla löydettyä.

Olen saanut tehdä asioita, joista fyysikot ja diplomi-insinöörit voivat vain uneksia – vaikka en ammattikorkeakoulua olekaan suorittanut. Kriittisyyteni erilaisia puolitieteellisiä väitteitä ja auktoriteetteja kohtaan on säilynyt. Olen myös oppinut, että on perustellusti myös muita mielipiteitä. Nyt Kuntoutussäätiöllä valmistaudun elämäni viimeiseen ajanjaksoon. Se tuli ehkä liian aikaisin. Silti voi vielä olla avuksi toisille, muunkin kuin tekniikan parissa.

 

Kirjoittaja

Lappi, tue d’Augen uf


Julkaistu: 7.10.2019
Avainsanat: ,

Kommentoi artikkelia