Suomeksi
In English
På svenskaEnkeleitä, onko heitä?
Kerron tarinani kuudentoista vuoden takaa. Synnytystä edeltävän päivän olin kuin kuningatar. Siskoni teki minulle jalkahoidon ja hieroi niskanani. Jännitti jo tuleva, saanhan jo lapsen lähiaikoina. Sairaalaan lähdettiin jo samana iltana. Olin poikkeuksellisen kipeä, tämän jo totesi hoitajani. Myös mieheni oli lähelläni. Kivut yltyivät hetki hetkeltä. Olihan kohtu alkanut repeämämään, tätä ei hoitaja vielä silloin tajunnut. Kipu kammottavaa, mies puhalteli kasvoihini kuin yrittääkseen helpottaa oloani, myös hänestä pelko välittyi. Vihdoin hoitaja kutsui lääkärin paikalle. Hän venytteli käsiään ja kysyi ”mikäs täällä on sitten hätänä” nopeasti hän kuitenkin totesi kiireellisen leikkauksen tarpeen. Vauvaltakin oli sydänäänet hävinneet. Ei auttanut normaali puudutus, minut oli laitettava uneen. Vuotoa oli kertynyt paljon, vauva ulos, meitä molempia jouduttiin elvyttämään. Heräämössä hoitaja sanoi ”poika tuli” ja sydämeni suli. Vauva virkosi kuitenkin hyvin äkkiä, minä en, kamalat kivut. Lääkäri heräämössä kävi painelemassa vatsaani, kipu oli hirvittävä, kuin vatsaa olisi revitty irti. Kieltäydyin toimenpiteestä. Tätä kuitenkin jatkettiin hoitajien avustuksella. Jäin tilanteeseen shokkiin pitkäksi aikaa. Heräämöstä oli soitettu lääkärille, ei tullut katsomaan, kuulemma olin samanlainen ollut jo aiemmin (!!!). Osastolla kivut hirvittäviä. Hoitaja kuitenkin totesi että tottaka olet kipeä” onhan sinut juuri leikattu”. Sitähän ei taaskaan huomattu että meneillään oli sisäinen verenvuoto. Hoitaja kävi vaihtelemassa tippapusseja. Haaveilin että pystyisin liikkumaan kuin hän, kivuttomasti.
Seuraavana aamuna kunto romahti. Kaikki testit kriittisiä. Minut vietiin kiireisesti toiseen leikkaukseen. Vatsaa avattaessa veri pulpunnut minusta. N. 3litraa. Hb 50, crp 330. Tosin en tiennyt sitä, olinhan muutettuna. Jälleen heräsin heräämössä. Olo oli mahtava. Vaikka tanssimaan olisin voinut lähteä, taisi olla fentanyylin ansiota. Osastolle siirrettiin. Vähitellen kivut yltyivät, vatsassa pinnejä olo. En pystynyt liikkumaan, jopa hengitys sattui vatsaan. Tilanne selvitettiin sillä että olin juuri syönyt ennen leikkausta. Siksi tuli suolilama. Lääkäri yritti painaa vatsaa, kielsin sen, sattui liikaa. Kuunteli vatsaa kuitenkin, mikään ei liikkunut vatsassani. Lääkäri tuumaa, pitäisikö tässä alkaa jälleen puukkoa teroittamaan. Pari päivää vaan makasin. Kova halu olisi jo kotiin päästä vauvan kanssa. Kotimatkaa varten sain kovan lääkkeen että kestäisin autossa istumaan. Jälkikäteen mietin olikohan tuo ihan viisasta? Ilta kotona oli epätodellinen. Muistan katsoneepa pitkää nurmikkoa. Mies ei ollut sitä pystynyt ajamaan. Muutama vieras kävi kylässä toisen pojan syntymäpäivillä.
Kävin uupuneena ja vahvan kipulääkkeen kanssa nukkumaan. Heräsin keskellä yötä. Enkeleitä oli katon rajassa. Olivat ottaneet pelottavat kasvot. Säikähdin ja aloin huitomaan niitä pois. Olin kauhuissani. Totesin myöhemmin jos ne olisi olleet kiiltokuvaenkeleitä olisin vaan jatkanut onnellisena unta. Niiden oli tosiaan tarkoitus saada minut hereille. Samassa alkoi raju verenvuoto. Menin vessaan, menin suihkuun. Verta tuli samassa vaiheessa kuin pitsiä olisi tullut. Herätin mieheni. Sanoin että kutsu ambulanssi. Hän otti puhelinluettelon ja alkoi etsiä ambulanssin numeroa, hän oli ihan shokissa, sanoin kokeile vaikka 112. Soitto siskolleni, hän kerkesi tulemaan ennen ambulanssia tulemaan vahtimaan isompien lasten unta. Ambulanssi tuli nopeasti. Vuosin edelleen runsaasti verta. Ambulanssissa kaksi harjoittelijaa, eivät tosiaan tienneet mitä tehdä.
Saavuin sairaalaan yltäpäätä veressä. Verta oli kotona vuotanut pari litraa, toinen mokoma sairaalassa. Muistan hokeneeko miehelleni ”tästäkin vielä selvitään” monia kertoja. Ihmeellisenä hetkenä tsemppasin miestäni. Kunto romahti, menin tajuttomaksi. Verenpaineet 64/20. Hoitajat juoksien veivät minua liikkuviin, matkalla sain piikin adrelaiinia suoraan sydämeen. Mies jäi oksentamaan roskakoriin samalla katsoen seuraavaa roskakoria että pystyisi etenemään ulos. Leikkauksen aikana heräsin. Kova kipu ×1000. En toivonut elämää, en toivonut kuolemaa, toivoin vaan että saisin sormen ylös ilmoittaakseni olevani hereillä, ei onnistunut. Laskin 1…2…3 ja kaikki voimat peliin että pystyisin liikkumaan. Laskin uudestaan 1…2…3 , ei onnistunut. Hereillä olo aika oli ehkä n. 15sek. Mutta se muutti lopullisesti elämäni. Heräsin jälleen heräämössä. Kerroin heti hoitajalle heränneeni kesken leikkauksen. Hän meni kertomaan lääkäreille asian. Olivat järkyttyneitä itsekin. Kuulemma kahvi ei ollut ikinä maistunut niin hyvälle suuren urakan jälkeen.
Tapahtuneesta juteltiin paljon lääkäreiden kanssa. Vihdoin minua kuultiin. Tunsin itseni arvokkaaksi. Lääkäri sanoi 30v uraa tehnyt eikä ikinä ole näin käynyt. Näinhän käy 1:200000. Anestesialääkäri kävi vielä osastolla minua tapaamassa, hän tuoksui ihanasti tupakalle.Viikon verran olin sairaalassa ja mietin hoitajien kanssa tapahtunutta. Mietin oliko ne katon rajassa olevat enkeleitä vai perkeleitä. Vastausta tähän ei lienee koskaan tule. Synnytyslääkäri sanoi että tulen luultavasti sairastumaan masennukseen. ”Mitä ihmettä” olinhan elossa, olenhan onnellinen siitä.
Muutaman kuukauden kuluttua päähän alkoi tulemaan kysymyksiä. Mitä ihmettä tapahtui? Veljen kanssa näitä mietittiin. Päätimme tehdä potilashuomautuksen. Veli osasi katsoa minun kokemuksia ulkopuolelta ja laajemmin. Tässä vielä tiivistelmä pohdinnoista. Lyhyesti kerrottununa. Synnytyssalista hätäsektioon, kahden päivän kuluttua toiseen leikkaukseen sisäisen verenvuodon vuoksi. Pian kotiinpääsyn jälkeen takaisin sairaalaan kolmanteen leikkaukseen. Tällä hetkellä ( v.2003) äiti ja vauva kotona. Kiitos hoidon joka oli välttämätöntä ja pääosin asianmukaista. Monen vaiheen ja moninkertaisen ”huonon tuurin” jälkeen mieleen jäi kysymyksiä. Olisiko ainakin osa tapahtuneesta voitu välttää? Olisiko kaiken kiireen mahdollista ottaa potilaan tuntemukset paremmin huomioon? Kuinka hyvin potilas arvioimaan tilansa, pitääkö ja jaksaako aina kovasti valittaa kun on kipeä? Kulkeeko tieto kuten pitäisi? Voiko vastaavan välttää jatkossa? Mikä oli kätilöiden ja lääkärien yhteistoiminta? Sitä että kaikki ”ei ollut kohdallaan” ei ehkä havaittu niin pian kuin olisi voitu vaikka etukäteen oli tiedossa ettei kaikki ollut ihan kuin aikaisemmissa synnytyksessä. Myös kiukaan ei ollut tavanomainen. Kokeneempi kätilö kiinnitti lopulta huomiota asiaan ja paikalle kutsuttu lääkäri totesi heti välittömän leikkaustarpeen. Olisi käytännöissä parantamisen varaa? Kuinka paljon sairaalassa lasketaan sen varaan että kyllä luonto hoitaa asian. Vaikuttaako tämä hoidon laatuun?
Hätäsektion yhteydessä tukittiin sisäinen vuoto ( 1.4l) onko oppikirjan mukaista toimintaa , ettei tässä tilanteessa tarkastettu muita vuotokohtia? Kuinka paljon vaikuttaa lääketieteellisistä syistä syistä johtuva tarve lyhentää leikkausta, kuinka paljon resurssien puutteesta johtuva kiire?
Epikriisin mukaan vatsa erittäin arka. Vatsaa runnottin väkivaltaisesti, vaikka äiti selkeästi ilmaisin kivun olevan hirvittävä, ikäänkuin vatsaa olisi revitty auki. Tätä jatkettiin hoitajien avustuksella. Oliko tämä välttämätöntä? Toiminta ei tuntunut inhimmilleseltä eikä potilasta kunnioittavalta. Tämän jälkeen vaan lääkkeitä lisää, jotta potilas ei valita? Kipu oli kovaa, oliko se silti normaalin rajoissa? Olisiko tämän pitänyt herättää epäilys vakavasta ongelmasta.
Lopulta kipu todettin poikkeukselliseksi. Seurasi uusi leikkaus sisäisen verenvuodon vuoksi. Muita vuotoja havaittu. Mieleen on jäänyt kysymys: olisiko tässä leikkauksessa voitu havaita kolmanteen leikkaukseen lopulta johtava ” kohdun alas menevän haaran tumppi ”? ”Olet vain niin kipeä kahden leikkauksen jälkeen, ei mitään hätää, kipu siis potilaan ymmärrettävissä, tästä alkoi itää ajatus kotiin pääsemisestä. ”Kipuilla voi kotonakin, jos ei mitään hätää”. Tämä ajatus kypsyi pari seuraavaa päivää. Mutta olivatko kivut tavanomaisia? Kotiin päästäminen. Kykenikö potilas arvioimaan tilansa. Äidin luonnollinen toive päästä kotiin ja aloittamaan normaalia elämää vauvan kanssa, samoin usko ja toivo että kaiken pitäisi olla kunnossa kovista kivuista huolimatta olivat voimakkaita. Vauvan toipuminen synnytyksen rasituksista ja äidin vaistot löivät uskoa. Voiko äiti kaiken koetun jälkeen, monen päivän kovien kipujen ja vahvan lääkityksen sekä pettymyksen ja helpotuksen hetkien jälkeen olla siinä kunnossa , että pystyisi arvioimaan oman tilansa? Onko hänellä siihen tiedollisia edellytyksiä?
Ambulanssi tuli nopeasti paikalle. Ambulanssimiehille kerrottiin että verta oli vuotanut paljon ja taustaa muutenkin. Ambulanssimiehet ( kaksi harjoittelijaa ja kuljettaja) koettivat saada tippaa paikalleen, tähän käytettiin noin 15min, onnistumatta. Lopulta kuljettaja totesi ”nyt lahdetään”. Eikä hetkeäkään liian aikaisin, verenvuotoa ennen sairaalaan pääsyä ainakin pari litraa, äidin arvion mukaan enemmänkin. Sairaalassa ennen leikkausta vielä 2 litraa lisää. Aikaa ambulanssin tuloon, tipanlaittoyritykseen ja matkaan oli kulunut paljon. Miksi ambulanssin miehitys oli harjoittelijoiden varassa? Toimivatko he ohjeen mukaan? Sairaala ja apu oli lähellä. Olivatko he riittävän päteviä? Leikkauksen aikana äiti heräsi joksikin aikaa ja koki kovaa kipua. Heräämisestä keskusteltiin leikkauksen jälkeen ja seuraavana päivänä. Heräämisen syy nukutusaineen määrä romahtaneen verenpaineen vuoksi) selitettiin ymmärrettävällä tavalla ja ajan kanssa. Hyvä. Mutta kipu ei koskaan unohdu. Tapahtumista keskusteltiin vuodeosastolla oltaessa moneen kertaan ja useiden lääkärien kanssa. Hyvä niin. Monia huolenaiheita ja kysymyksiä jäi kuitenkin mieleen. Näistä kehotettiin keskustelemaan sairaalan psykiatrin kanssa. Saman sairaalan psykiatri ei kuitenkaan heti tunnu riittävän neutraalilta henkilöltä.
Tällä hetkellä (marraskuussa 2003) kipuja, edelleenkin voimakas lääkitys, pelko että yleisvointi romahtaa uudelleen. Ei mahdollista enää saada lapsia. Suolistobakteeri jyllännny jo puoli vuotta.
Yllä jokaisessa kohdissa jokin asia olisi voinut onnistua paremmin. Huonoa onneakin on epäilemättä ollut matkassa. Pari kuukautta jälkikäteen tuli vastaus potilasvahinkokeskukselta. ”Näinkin pahasti voi joskus käydä. Kolmas leikkaus pelasti henkesi”. Siinä oli vastaus. Tyrmäävää!!
Masennukseen syöksyminen. Masennusoireita oli paljon. Nopeasti minut siirrettiin psykiatrisen hoidon piiriin. Lähdettiin purkamaan vyyhtiä. Olin aivan sekaisin traumaperäisen stressireaktion vuoksi. Olo hajanainen, tuntui kuin olisin ylimääräinen ruumis jonka olisi pitänyt kuolla. Väsynyt, irtonainen, itkuinen, ahdistunut, epätodellinen, huimaus, ulkopuolinen, ihan kuin ei kuuluisi perheeseen. Hajamielinen, turhautunut, toivoton olo. Vihainen, avuttomuus, painajaiset. Sielun katoaminen, sitä yritin käydä leikkaussalista etsimässä jossa pääsin myöhemmin käymään. Kaikki toiminta tuntui ylivoimaisen raskaalta. Olin sekava, ruokavalioon, vatsan alueella viiltävää kipua. Tässä vaiheessa minut vietiin psykiatriselle osastolle. Lepo oli turvattu. Pari ensimmäistä viikkoa meni nukkuessa. Syömässä kävin kun hoitajat pakottivat. Siitä alkoi toipuminen. Minäryhmässä hoitajat asetti pitkän kepin lattialle. Toisessa päässä suru, toisessa päässä ilo. Asetuin keskelle keppiä. En tiennyt enää mitä mieltä olin. Mutta sairaalassa olo oli hyvä juttu. Viiden viikon jälkeen oli ihana päästä kotiin. Kipuja vatsassa yhä. Muistan kuinka vein lapsen keikkumaan. Samalla kun annoin vauhtia jouduin olemaan kaksinkerroin kivusta. En kuitenkaan halunnut enää rasittaa perhettäni. Herätessäni aamuisin aloin laskea tunteja että pääsisin taas nukkumaan. Näin se meni seuraavan vuoden. Pystyin jo aloittelemaan normaalia elämää, olin jopa onnellinen välillä.
Kunnes rysähti. Sisko oli sairastunut syöpään. Siinä mentiin sumussa. Helena sai paksusuolisyövän diagnoosin 15.1.2007. Kaksi kuukautta myöhemmin hän menehtyi 41 vuotiaana. Siitä olen ikuisesti kiitollinen että sain olla Helenan kaksi viikkoa sairaalavuoteen vieressä. Kaikki tuli sanottua, elämää pohdittiin. Helenalla oli toive että pitäisin aina hänen lapsiensa puolta ja olisin osa heidän elämää. Näin 13vuotta olen elänyt. Läheiset välit minulla on hänen lapsiinsa. Kynttilän sytytän joka vuosi 15.3 klo 18.15. Voi kuinka häntä kaipaankaan.
Nyt tänä päivänä sairastuin diabetekseen, verenpainetauti, kolesteroli lääkkeet on, neuropatia ja autonominen neuropatia. Astma. Näihin kaikkiin on lääkitys lopun elämää, hyväksyn sen.
Nyt juuri tässä. Olo on seesteinen, ilonakin löytyy elämästä. Lapset ovat hienoja nuoria herroja. Kaksi asuu jo omillaan, iltatähti vielä muutaman vuoden kotona. Miehen kanssa ollaan olleet 30v yhdessä. Neljä elämän ohjetta olen lapsilleni antanut: älä polta taloja, älä käytä huumeita, älä lyö ketään. Mutta tärkein ohje on: pyri aina onnellisuuteen ja naura paljon.
Teen paljon käsitöitä, hurja vaikutus että en ole ahdistunut. Puutarhahommat ovat lähellä sydäntäni. Omakotiyhdistyksen hallituksessa toimiminen, se on kuin henkireikä minulle. Kuuntelen, otan selvää, arvostan lähimmästäni. Minun on helppo mennä ihmisen lähelle ja myös minun lähelle on helppo tulla. Ja miksi olen tänään tässä. Aloitin kokemusasiantuntija koulutuksen. Valmiina olen 28.5.2020. Haaveena olisi työskennellä alalla Jyväskylässä. Kova pala olisi päästä auttamaan ihmisiä. Siksi olen myös tässä: äitini antoi minulle perinnöksi sydämen ja rakkauden.
Lopetan tarinani Tommy taabermannin sanoihin: ” Tulla lujaksi, pysyä pehmeänä, siinä on haavetta kylliksi yhdelle elämälle”.
Kiitos kun luit tarinani.
Kirjoittaja
Nouseva aurinko
