Suoraan sisältöön (paina enter-painiketta)

Monta erityistä vai yksi kokonainen kuntoutuspolitiikka?

Sari Miettinen & Ulla Ashorn ja Juhani Lehto kysyvät Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä 3/2011 onko monta erityistä vai yksi kokonainen kuntoutuspolitiikka? Tutkimus pohjautuu ensisijaisesti asiakirja-aineistoon, jonka pohjalta on tehty ratkaisu avainhenkilöiden haastatteluihin.
      Ajatus kuntoutuspolitiikasta heräsi vähitellen kuntoutuksen kokonaisuuden rakentuessa
1940-luvulta. Ajatus yhdestä yhteisestä ”kuntoutuspolitiikasta” sai erityisen ilmiasunsa 1990-luvulla, jolloin valtioneuvosto antoi kolme kuntoutusselontekoa eduskunnalle. Selontekoja oli edeltänyt laaja kuntoutuslainsäädännön uudistus ja useiden tahojen ilmaisema tarve kuntoutuksen ilmiökentän parempaan yhteensovitukseen ja koordinointiin.
      Kuntoutuksen kokonaisuus on kompleksinen. Ensinnäkin, kuntoutus on käsite, jonka alle on yhdistetty vuosikymmenien kehityshistorian kuluessa erittäin monia elementtejä. Toiseksi, kuntoutustoimintaa on hyvinvointivaltion eri sektoreilla terveydenhuollosta ja sosiaalipalveluista opetus-, työvoima- ja sosiaalivakuutushallintoon asti. Kolmanneksi, kuntoutuksen kustannuksia maksetaan valtion ja kuntien budjeteista, sairaus- ja kansaneläkevakuutuksesta, työeläke- ja tapaturmavakuutuksista sekä Raha-automaattiyhdistyksen järjestöavustuksista. Lisäksi toteuttajat ovat myös moninaisia, niin julkisia, yksityisiä kuin kolmannen sektorin organisaatioita.
      Näin moninaisen ja hajanaisen kokonaisuuden kokoaminen yhdeksi koetun politiikan, yhteiseksi koetun hallinnan (engl. governance) ja yhden käsitteen alle on sekä käytännössä että tutkimuksellisten johtopäätösten kannalta haastavaa.
      Kaikille kuntoutuksen instituutioille yhteisen ohjauskeinon sijasta on pyritty rakentamaan erilaisia keinoja yhdistää monet instituutiot toisiinsa. Samalla on tavoiteltu yhteistä kuntoutuksen areenaa. Näyttää siltä, että voimakkaimmin teistä areenaa tavoiteltiin 1980- ja 1990-luvuilla. Sen sijaan 2000-luvulla yhteisen areenan aktiivinen tavoittelu näyttää hiipuneen.
      Keskeinen keino yhdistää instituutioita toisiinsa kuntoutuksessa on ollut kuntoutusasiain neuvottelukunta. Neuvottelukunta ei kuitenkaan näyttäydy foorumina, jossa voisi avoimesti päätyä poliittisiin ratkaisuihin. Se on lähinnä poliittisen valmistelun (policy) foorumi ja poliittiset ratkaisut (politics) tehdään jossain muualla. Vaikka neuvottelukunta näyttäytyy jossain määrin vahvana foorumina, joka yhdistää eri instituutiot toisiinsa, se ei näytä riittävän poliittisen areenan luomiseksi.
      Instituutioita yhdistävien keinojen vastavoimana kuntoutuksen kokonaisuus ylläpitää erilaisia veto-mahdollisuuksia. Näiden erilaisten veto-mahdollisuuksien olemassaolo näkyy esimerkiksi selontekovalmistelun yhteydessä käydyssä eduskunnan lähetekeskustelussa kansanedustajien turhautumisena. On käytännössä erittäin vaikeaa ylittää sitä todellisuutta, että veto-mahdollisuudet estävät vastuun lisäämisen tietyille instituutioille, vaikka muut olisivatkin asiasta yhtä
mieltä.

Sari Miettinen, Ulla Ashorn ja Juhani Lehto: Monta erityistä vai yksi kokonainen kuntoutuspolitiikka? Yhteiskuntapolitiikka-lehti 3/2011, 264-277.

Lue koko Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä 3/2011 ilmestynyt artikkeli

Tutustu Yhteiskuntapolitiikka-lehteen »

Lehti on saatavissa Kuntoutusalan kirjasto- ja tietopalvelussa »


Sisältö päivitetty 08.11.2011