Suoraan sisältöön (paina enter-painiketta)

Järjestöjen ja julkisen sektorin välinen suhde muutoksessa

Julkisen ja kolmannen sektorin yhteistyösuhteet ovat entisestään monimutkaistuneet. Uudet palvelujen järjestämiseen liittyvät tietoteoreettiset näkökulmat ja johtamisopit haastavat järjestöjen perinteisen, ideologiselle arvopohjalle virittyneen paikallisen toiminnan niin Suomessa kuin muuallakin.

Hyvinvointia on pyritty tuottamaan jo pitkään niin kutsutulla sekatalousmallilla. Tällä viitataan hyvinvoinnin rakentumista valtion, markkinoiden ja perheen kolmiyhteydessä. Hyvinvointia edistäviä toimia odotetaan nyt kuitenkin entistä enemmän myös kolmannelta sektorilta, jonka ajatellaan muodostavan hyvinvoinnin neljännen tukipilarin.

Hyvinvoinnin muuttunut sekatalousmalli haastaa julkisen sektorin

Muutokset hyvinvoinnin tuottamisen sekatalousmallissa ovat johtaneet siihen, että hyvinvoinnin tuottamiseen osallistuu entistä useampia toimijoita. Perinteisten kansalaisjärjestöjen lisäksi kansalaisten hyvinvoinnin edistämiseen osallistuvat kolmannen sektorin toimijat, jotka ovat suuntautuneet palvelujen tuottamiseen, mutta eivät tavoittele toiminnallaan voittoa. Osa järjestöistä on yhtiöittänyt voittoa tavoittelevan palvelutuotantonsa.

Meillä Suomessa on pelkästään sosiaali- ja terveysalan toimijoina noin 8000 paikallisyhdistystä. Niiden lisäksi järjestökentällä toimii monien kohderyhmien edunvalvontaan ja erityyppisiin palveluihin ”erikoistuneita” yhdistyksiä. Järjestöjen toimintamallit vaihtelevat suuresti muun muassa sen suhteen, kuinka monialaista, laajamittaista ja ammatillista toiminta on.

Monimutkaistuneet palvelujen tuottamisen tavat ovat johtaneet siihen, että julkisen ja kolmannen sektorin yhteistyö on paljon muutakin kuin perinteiseen kansalaistoimintaan liittyvät taloudelliset ja edunvalvonnalliset suhteet. Kolmannen sektorin toimintaa säätelevä, rahoittava ja palvelujen järjestämisvastuussa oleva julkinen sektori joutuukin monimutkaistuneen yhteistyön haastamaksi.

Lopulta monimutkaiset palvelujen tuottamisen tavat asettavat varsinaisen haasteen kunnille, jotka tuottavat sosiaali- ja terveyspalveluja paikallisesti. Niin Suomessa kuin esimerkiksi Italiassa järjestöillä on todettu olevan varsin heikot mahdollisuudet osallistua ja vaikuttaa siihen, miten paikallisia, vuosikymmenien saatossa rakentuneita hyvinvointia tuottavia järjestöverkostoja hyödynnetään tuotettaessa palveluja paikallisesti. Mikäli paikallishallinto menettää kykynsä ja taitonsa valjastaa järjestöjen tuottama potentiaali paikallisen hyvinvoinnin tuottamiseen palvelutuotantosuhteiden monimutkaistumisen takia, myös järjestöt menettävät vähitellen perinteisesti niille kuulunutta asemaa hyvinvoinnin tuottajina ja palvelujen kehittäjinä.

Kumppanuudet lisäävät järjestöjen virallisia velvoitteita

Vaikka pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin ja esimerkiksi saksalaisen korporativistisen yhteistyömallin perinteet edelleen ohjaavat julkista ja kolmatta sektoria suhteellisen pysyviin neuvottelu- ja sopimusjärjestelyihin, yhteistyösuhteisiin on tunkeutunut uusia elementtejä. Vuosikymmenten saatossa rakentuneita julkisten ja järjestötoimijoiden suhteita virallistetaan nyt erilaisilla kumppanuutta ilmentävillä sopimuksella, jotka usein liittyvät nimenomaan palvelujen järjestämisen taloudellisiin reunaehtoihin. Muun muassa uudenlainen julkisjohtaminen sekä siihen liittyvä jatkuva toiminnan seuranta ja arviointi muuttavat julkisen sektorin ja järjestöjen suhteita niin ikään entistä muodollisemmiksi.

Maailmalla ollaan huolissaan siitä, että muutokset halvaannuttavat vaikeuttavat järjestöjen perinteisiin ideologisiin lähtökohtiin nojaavaa kansalaistoimintaa. Muun muassa Kanadassa on tehty havaintoja siitä, että viralliset politiikkaohjelmat ja niiden täytäntöönpano hankaloittavat järjestökentän perinteisiä toimintatapoja ja kokemukseen perustuvia toimintakäytäntöjä. Itävallasta kantautuu huoli järjestökenttään kohdistuvista, kasvavista vaatimuksista, jotka velvoittavat järjestöjä tuottamaan entistä enemmän ja tarkempaa palvelujen järjestämiseen liittyvää tietoa julkisen sektorin tarpeisiin.

Järjestöjen riippuvuus monikanavaisesta julkisesta rahoituksesta on lisääntynyt

Suomessa sekä julkinen sektori että järjestöt ovat ilmaisseet huolensa järjestöjen toimintaedellytyksistä markkinoilla. Järjestöjen markkinariippuvuus sosiaali- ja terveyspalveluissa on kuitenkin pysynyt globaalista markkinoitumiskehityksestä huolimatta vielä suhteellisen pienenä, mikäli lukuisiin aihetta käsitteleviin tutkimuksiin on uskominen. Sen sijaan järjestöt ovat entistä riippuvaisempia monista julkisen sektorin rahoituskanavista.

Rahoituksen monikanavaisuus haastaa erityisesti pienet ja keskisuuret järjestöt, koska suurilla järjestöillä on enemmän vaikutusvaltaa rahoitussuhteissa ja edellytykset esimerkiksi toimintojensa yhtiöittämiseen. Japanilaistutkimuksen mukaan perinteisiä järjestötoimijoita suojaa jossain määrin pitkään jatkuneet sopimussuhteet julkiseen sektoriin, minkä johdosta ne nauttivat yleistä hyväksyntää ja julkisen sektorin luottamusta. Voittoa tavoittelemattomat, palvelujen tuottamiseen keskittyneet uudet järjestötoimijat sen sijaan ovat hankalassa asemassa, koska niiden toimintaa tukevia luottamussuhteita ei ole vielä syntynyt.

Suomessa on muita Pohjoismaita hanakammin ulkoistettu lakisääteisiä palveluja järjestöjen tehtäväksi. Heikkeneekö ulkoistettuun palvelutuotantoon suuntautuneiden järjestöjen asema kolmannen sektorin toimijana myös meillä?

Järjestöjen kohtelu palveluntuottajina vie huomion pois kansalaistoiminnasta

Julkinen sektori on kansainvälisten vertailujen perusteella entistä kiinnostuneempi järjestöistä nimenomaan palveluntuottajina. Sen seurauksena kiinnitetään liian vähän huomiota ei-valtiollisten, ei lailla säädettyjen hyvinvointipalvelujen ulkopuolella tapahtuvaan hyvinvoinnin tuottamiseen ja edistämiseen, sen tuottamiseen liittyviin epämuodollisiin verkostoihin sekä niihin kuuluvien toimijoiden tukemiseen ja rahoittamiseen.

Palvelutuotantoon keskittyneissä julkisen ja kolmannen sektorin yhteistyösuhteissa korostuu julkisten palvelujen asiakkaiden, toisin sanoen palvelunkäyttäjien ääni ja heidän näkökulmansa siihen, miten palveluja tuotetaan asiakaslähtöisesti. Tämä ei kuitenkaan auta mitenkään niitä tukea tarvitsevia ihmisiä, jotka eivät ole julkisten palvelujen piirissä tai jotka tarvitsevat julkispalvelun lisäksi pitkäkestoista tukea selviytyäkseen arjessa.

Ruotsalaistutkimuksen mukaan järjestöjen lisääntynyt riippuvaisuus julkisen sektorin muodollisista kumppanuuksista voi heikentää järjestöjen asemaa erilaisten kohderyhmien edunvalvojana, jos järjestöt vallitsevien olosuhteiden takia eivät enää pysty toimimaan kriittisenä, hyvinvointia rakentavana äänitorvena.  Lopulta järjestöt pystyvät tarjoamaan ihmisille heidän tarvitsemaansa apua vain oikeanlaisissa hallinnollisissa olosuhteissa. Järjestöt eivät pysty käyttämään arjen tuntemustaan ihmisten auttamisessa, mikäli niiden toimintaa ei turvata rakentavalla yhteistyöllä julkisen sektorin kanssa.

minna_mattila-aalto-kuntoutusportti.jpg : 227 kB

Minna Mattila-Aalto
Kirjoittaja on Kuntoutussäätiön erikoistutkija, joka on mukana kolmannen ja julkisen sektorin palveluyhteistyötä tutkivassa ja kehittävässä Koju-hankkeessa.

Tutustu myös muihin Minna Mattila-Aallon Näkökulma-palstan kirjoituksiin:

Kuka ottaisi niskalenkin monitahoisista kuntoutuspalveluista?

No johan on markkinat: palvelutuotanto noussut järjestötoiminnan ykkösasiaksi



Sisältö päivitetty 16.12.2021

Kommentoi artikkelia