Suoraan sisältöön (paina enter-painiketta)

Äänettömän ääni

Tuhkasta noussut

Kaikki lähti siitä, kun synnyin. Tai no, ei nyt tietenkään niinkään, mutta olisi tämä ihmiselämäni helpommallakin voinut alkaa. Syntyessäni jouduttiin käyttämään imukuppia, koska äitini ei ilmeisemmin meinannut jaksaa punnertaa minua ulos ja paikat olivat niin tiukat, kun edellisestä raskaudesta ja synnytyksestä oli kertynyt aikaa jo 11 vuotta. Tuolloin oli syntynyt isoveljeni, jonka syntymä ei niin ikään ollut helpoimmasta päästä, vielä karumpi elämänaloitus kuin itselläni. Ensinnäkin äitini vatsakipuja oltiin sairaalassa luultu supistuksiksi ja synnytys oltiin alettu käynnistämään. Lopulta kuitenkin havaittiin, että äidiltämme oli puhjennut umpisuoli ja veljeni vasen aivopuolisko vaurioitui siitä ja koska hänet oli laitettu syntymään väkisin, joutui hän liian varhaisessa vaiheessa syntyneenä happikaappiin, joka sattui niin ikään vaurioittamaan aivolohkoa vielä lisää. Tämä sai aikaan sen, että hänestä tuli kehitysvammainen.

Meillä veljeni kanssa on siis ikäeroa 11 vuotta. Mitä ilmeisemmin isäni ja äitini liitto oli rakoillut useita vuosia ja isäni oli jälkeenpäin sitä mieltä, ettei hän uskonut edes että minä olin hänen oikea tyttärensä, vaikka minussa onkin ollut paljon hänen näköään. En tiedä, mikä oli lopulta totuus aikanaan, mutta koin, etten ollut haluttu ja toivottu lapsi, kun sain äidiltäni tietää, ettei isä ollut synnytyksessä mukana eikä tullut edes meitä hakemaan kotiin sairaalasta, vaan äiti oli kanssani ajanut taksilla kotiin. Kun olin 10kk ikäinen, isä seisoi matkalaukut käsissään eteisessä ja lausui hyvästit. Äiti itki seisoen ikkunan ääressä katsoen kun isä nousee autoon, jossa istuu kyydissä toinen nainen. Tämän tilanteen muistan itsekin. Istuin lattialla katsoen ylös päin kun äiti itki ja isä vain lähti. Sitä en tiedä, missä kohtaa isä oli sanonut näin, mutta äitini kertoi isän sanoneen:” Ja minähän en mitään vammaista lasta kasvata!” Lisäksi isä oli jättänyt äidille aikaa vain 1 kk löytää asunto ja muuttaa pois, sillä asunto oli ollut isän työsuhdeasunto. Äidillä oli kovat ajat ja kova paikka lähteä 12v vammaisen lapsen ja pienen, alle vuoden ikäisen lapsen kanssa yksin pois. Äiti onneksi löysi asunnon suhteellisen läheltä tätä syntymäkotiani, mutta olihan siinä työmaa.

Isä kertoi jossain vaiheessa elämääni omaa tarinaansa siitä, miten äitini äiti eli mummini olisi pakottanut heidät naimisiin ja tekemään lapsia. Kuitenkin valokuvat, joita isästä ja äidistä on, kertovat että heillä olisi ollut myös hauskaa yhdessä ja äitini sanoi, että alkuaikoina he olivat kyllä rakastuneita ja isä tahtoi olla äitini kanssa. Olihan isällä itselläänkin pahoja traumoja ja siksi hän on aina käyttäytynyt naisia kohtaan kylmän tunteettomasti. Huomaan, että tämä samainen asia/vaikutus on toistunut elämässäni muidenkin kohdalla. Mm. kahden eri miehen/pojan kohdalla, joiden kanssa olen ollut pisimmissä parisuhteissa.

Kun olimme ehtineet asua noin puolisen vuotta uudessa kodissa, löysi äiti uuden miehen. Muistan tämän siten, että olin jonkun miehen sylissä, joka tuntui todella lämpimältä ja rakastavalta ja hänen partansa kutitti poskeani. Muistan myös kontanneeni häntä vastaan ovelle kovaa vauhtia ja hän on napannut minut lattialta syliini… toki mietin, miksi olisin yli vuoden ikäisenä kontannut, mutta saattaahan se olla että olen kunnolla oppinut kävelemään vasta vähän vanhempana ja huomasin että konttaamalla pääsee paljon lujempaa. Tämä mies oli muutenkin todella pidetty. Hän oli TV2:lla kuvaajana ja kuvasi mm. Pikku Kakkosta. Hän eli kanssamme auvoista perhe-elämää useita vuosia. Olin n. 5v, kun muistan olleeni Helsingissä Marian Sairaalassa äidin kanssa katsomassa tätä rakasta ihmistä, joka oli todella heikossa kunnossa. En ymmärtänyt tuolloin mitään sairauksista, mutta äiti kertoi että tällä miehellä oli sellainen kurkunpään syöpä. Hän menehtyi kyseiseen syöpään nopeasti ja se vaikutti meidän koko perheeseemme isosti. Ainoa asia mikä yhä edelleen harmittaa jälkeen päin, on se, ettei mummini päästänyt minua hautajaisiin vaikka halusin, koska en uskonut miehen kuolleen, vaan väitin että hän palaa vielä. Vasta monia kuukausia myöhemmin sanoin äidilleni bussissa ajaessamme ohi kyseisen hautausmaan jonne tämä mies oltiin haudattu, että ”tuolla se …. meitä katselee. Hän näkee minne me mennään ja mitä me tehdään.” Ja tällä lauseella tarkoitin taivasta.

Tätä surua seurasi äitini 18 vuotta kestänyt alkoholismi, joka silloin nuorena tuntui tuhoavan elämäni. Koin jääväni yksin ja vaille äidin rakkautta, äidin tarttuessa aina pulloon ja ollen öitä pois kotoa, jättäen minut joko yksin tai isoveljeni kanssa, josta ei ollut minulle aikuista turvaa tai aikuista avuksi tekemään ruokaa, pesemään pyykkiä, ylipäänsä auttamaan minua. Opettelin tässä vaiheessa kaiken yksin. En tiedä missä veljeni tässä kohtaa usein oli, koska muistan vain sen, että olin äitini kanssa paljon yksin. Kerrankin äitini tuli kotiin sellaisessa kaatokännissä, että hän sammui eteisen lattialle. Muistan katsoneeni häntä siinä ja sanoneen ääneen: ”En halua että omat lapseni tulevat koskaan kärsimään näin.” Ja mm. tästä syystä en vain kerta kaikkiaan kykene tänä päivänä itse äitinä juomaan alkoholia. Alkoholi saa voimaan pahoin. Toki syynä on muukin syy, miksi en kykene, mutta tämä on vaikuttanut myös. Tuona yönä sain jostain käsittämättömät määrät voimaa pieneen 6-vuotiaan tytön kehooni, koska pystyin raahaamaan äidin omaan makuuhuoneeseensa ja nostamaan hänet omaan sänkyynsä. En yhä edelleenkään tiedä, miten siinä onnistuin, mutta kai minulla oli sillä hetkellä niin suuri viha päällä, että sain poimittua suuremmatkin voimat itsestäni esiin.

Tuosta tapauksesta ei mennytkään aikaa, kun äiti kiikutti kotiovellemme miehen, josta sanoin äidilleni välittömästi, että mies on paha. Äitihän ei tietenkään minua uskonut, vaan ajatteli että kaipaan niin paljon sitä meille rakasta miestä, joka kuoli, etten vain siksi halua ketään uutta miestä elämäämme. Olin kuitenkin oikeassa, sillä vain n. kuukautta myöhemmin tämä mies alkoi hakkaamaan äitiä, löi minua, pakotti minut katsomaan kun hän hakkasi ja raiskasi äitiäni, yritti käyttää minua seksuaalisesti hyväkseen, pakotti vammaisen isoveljeni aloittamaan alkoholin käytön täyttäessään 18 vuotta vaikka veljeni ei halunnut eikä jälkeenpäin olisi saanutkaan sekä teki lähikauppaamme äitini nimiin yli 20 000 mk:n laskun, joka koostui tupakasta ja alkoholista pääsääntöisesti. Kaksi pitkää helvetillistä vuotta elimme tämän hullun kanssa, jona aikana juoksin usein naapuriin hakemaan apua, kun mies yritti tappaa äitini. Ja kuinka useita kertoja myös veljeni osallistui äitini hakkaamiseen miehen kanssa kännipäissään. Kun mies lopulta lähti, äitini pyysi minulta anteeksi, ettei ollut uskonut. Mies lähti kuin salama kuultuaan että pohjoisessa jossakin hänen sukunsa mökissä tarvittaisiin ylläpitäjää mökille. Hän ei kysellyt meiltä mitään, vaan ilmoitti vain lähtevänsä. Äidille jäi velat lähikauppaan, josta hän sai sovittua maksuajan, jota hän maksoikin 10 pitkää vuotta. Isoveljeni puolestaan sairastui rajuun skitsofreniaan ja lääkäri sanoi, että alkoholi laukaisi hänelle sen, koska hän oli jo valmiiksi kehitysvammainen, eikä hänen aivonsa kestäneet alkoholia yhtään.

Tämän kaiken ohessa oli sitten koulukiusaaminen, joka alkoi heti ensimmäisellä luokalla. Ensin oli vääränlaiset vaatteet, sitten alkoi olla kaikkea muuta vääränlaista. Milloin haisin joltain väärältä, milloin näytin ihan hirveältä, milloin olin muuten vaan ruma, milloin keksittiin uusia ”lempinimiä”, joilla haukkua. Ja kun aloin muuttumaan naiseksi rintojen kasvaessa ja karvoituksen alkaessa näkymään, alettiin kiusaamaan niistä. Pahinta ehkä oli, kun 10v alkoivat kuukautiset ja niistä alettiin kiusaamaan. Liianhan pahaa ei toki ollut se, että kaikesta aina jätettiin ulkopuolelle ja sanottiin, etten ollut riittävä mihinkään. Tai kun saatiin tietoon että elän alkoholisti äidin ja vammaisen isoveljen kanssa ja kuljen köyhien vaatteissa. Kiusaaminen oli julmaa. Tähän mukaan tuli kolmannella luokalla koulun ulkopuolella tapahtuva pahoinpitelyni. Samaan taloon muuttanut tyttö pyrki samalle luokalle kanssani ja aina koulun jälkeen jos en suostunut olemaan hänen kanssaan, hän hakkasi minut. Kuudennella luokalla menetin kerran hermoni ja opettelin muutaman puolustusliikkeen eräältä karatea harrastavalta pojalta ja kun tämä tyttö yritti potkaista minua, otin hänen jalastaan kiinni ja potkaisin häntä itse kylkeen niin että hän tipahti polvilleen maahan. Tämä teki sen, että hän juoksi kotiin ja kohta hänen äitinsä soitti minulle. Ajattelin ensin että äiti nuhtelee, mutta hän kiittelikin, sillä tyttö hakkasi myös äitiään jatkuvasti, eikä äiti pärjännyt tytölle. Tyttö oli vaatinut että äiti nuhtelee minua, mutta äiti sanoi, etten hänen mielestään tehnyt mitään väärää.

Tämä, kotiolot, jatkuvat kännikalat äidin mukana meillä kotona, jatkuva pelko ja turvattomuus ja henkisesti paheneva koulukiusaaminen tuntuivat jossain kohti ylitsepääsemättömältä. Olin 10v kun yritin ensimmäisen kerran tappaa itseni hyppäämällä läheiseltä kalliolta alas. Jos silloinen paras ystäväni ei olisi nykäissyt hihastani ja vetänyt minua pois kielekkeeltä, en olisi tässä. Hän raivosi minulle, että mitä olin tekemässä ja selostin hänelle kuinka yksin olen. Hän ymmärsi, vaikka hänellä oli elämässään kaikki hyvin. Olihan minulla jälkeenpäin ajateltuna lähellä aikuisia, joiden turvaan välillä meninkin, mutta alkavassa teini-iässä, kuukautisten alettua siellä kotona asuessa tuntui vain usein siltä, että mulla vain ei ole ketään. Ajattelin sen ehkä niin, että nämä aikuiset eivät olleet oikea äitini ja isäni, vaan ne olivat toisen äitejä ja isiä.

Vuodet vierivät ja tuli yläaste. Yläasteella sama tarina jatkui eri paketissa. Vasta 8. luokalla alkoi koulukiusaaminen vähentyä. Liekö sillä merkityksensä, että aloin näyttämään pikku hiljaa ihmiseltä kaikkien finni- ja hammasrautavuosien jälkeen. Toisen kerran ajattelin itseni tappamista 16-vuotiaana. Istuin lattialla pitäen stilettiä vasten rannettani ja sisälläni ääni huusi etten jaksa enää tätä paskaa elämää. Jokin kuitenkin sai minut olemaan tekemättä sitä. Jokin suurempi elämäntahto vei voiton. Olen aina jotenkin tuntenut että minun kuuluu elää ja kaikkien kokemusten läpi/niiden aikana on tuntunut siltä, että näin tämän vain kuuluu nyt mennä ja tästä selvitään. Vaikka samanaikaisesti hetket ovat tuntuneet siltä, etten selviä. Mutta suurin vaikuttavin asia ehkä oli, kun kerran englannin tunnilla tämä samassa talossa asuva tyttö huusi kesken tunnin: ”KATTOKAA, KALSARIN ÄITI ON MENOSSA TAAS PÄIVÄKALJALLE!” Tähän eräs poika, joka oli yhtenä eniten aina kiusannut minua, tuumasi tälle tytölle: ”Ja mitähän se sulle läski kuuluu, mihin SARIN äiti on menossa. Pidä sä vain huoli omista asioistas.” Tämä tuntui todella hyvälle, koska minua oltiin iän kaiken haukuttu Kalsari nimellä ja kerrankin joku käytti oikeaa nimeäni. Sitten tapahtui elämässä seuraava iso käännös, rippikoulun jälkeisissä bileissä vanhempi poika, lukiolainen raiskasi minut huumepäissään, jota ei uskonut kukaan. Siihen aikaan piti olla todistajia tapahtuneesta ja aluksi minulla niitä olikin. Mutta lopulta kaikki todistajat kääntyivät minua vastaan ja olin yleisesti kaikkien silmissä huora. Tähän haukkumiseen joutuivat opettajatkin puuttumaan ja lopulta minut poistettiin koulusta kahdeksi viikkoa, jotta tilanne saatiin rauhoitettua. Kun palasin kouluun, kaikki olivat minua kohtaan erilaisia, paljon ystävällisempiä, joten heille oltiin selvästi puhuttu asiasta isoin kirjaimin. Sen verran kaikki oli vaikuttanut minuun vuosien aikana, että vaikka olin pitkälti kiltti lapsi ja kiltti nuori, toki kokeillen itsekin alkoholia ja välillä ryypäten itseni rapakuntoon, mutta selviytyen aina kotiin, niin suurin häpeä ehkä itselleni on 9. luokan kevään aikana melkein koko kevään lintsaaminen. Pakotin äidin kirjoittamaan milloin mistäkin syystä sairaslomaa. Se ilmeisesti meni perille, koska kun valmistuin peruskoulusta, käyttäytyminen ja huolellisuus oli numerolta 10. En vieläkään käsitä tätä miten. Toki olin koulussa ollessani aina todella kiltti, muut huomioiva ja tunneilla aktiivisesti osallistuva, mutta en siltikään tajua että sain täyden arvosanan. Lisäksi minua pyydettiin pitämään luokkamme puolesta puhe valmistujaisissa enkä ollut varautunut tähän yhtään kun yhtäkkiä rehtori pyysi minua puhumaan. Suoriuduin tilanteesta kuitenkin jotenkin. Olihan se ensimmäinen kertani kun puhuin yleisön edessä.

Peruskoulusta päästyäni lähdin ensin hetkeksi opiskelemaan merkonomiksi kun en päässyt ensimmäisellä kerralla sosiaalialan kouluun, mutta pääsin sinne sitten tammikuun aloituksessa seuraavana vuonna, jolloin täytin 17 vuotta. Sinä vuonna tutustuin poikaan joka asui toisella paikkakunnalla ja rakastuin. Hän sanoi että sama koulu jossa olin, löytyi myös heidän paikkakunnaltaan ja innostuin. Muutin oitis hänen kotiinsa, hänen perheensä luokse ja menin opiskelemaan siihen kouluun. Se ei kuitenkaan ollutkaan sama, vaan se oli ensimmäisiä lähihoitajia opettava koulu ja siihen aikaan pelkäsin vielä pistämistä ja verikokeita yli kaiken, joten lopetin koulun 7kk opiskelun jälkeen. Menin lähes suorilta töihin ja mietin mitä tekisin elämälläni. Hyvin pian osoittautui että tämä poika oli narsisti, mutta olin hänen kanssaan 3 vuotta ennen kuin nostin kissan pöydälle jonka yhteydessä poika jätti minut. Tämä kokemus oli kuitenkin opettavainen ja lopulta tuntuu että näistä kokemuksistani lievimmästä päästä. Hän ei kuitenkaan hakannut minua, vaikka sättikin henkisesti minua milloin mistäkin ja haukkui tämän tuosta milloin milläkin nimellä. Tuolla paikkakunnalla asuessa, ajokortin juuri saatuani kävi jälleen yksi elämäni isoimmista käännekohdista, jota taakkaa olen kantanut kaikki nämä vuodet. Jouduin auto-onnettomuuteen elokuussa 2002. Tämä toi mukanaan niskan retkahdusvamman ja aivovamman. Osittainen selkäydinvamma on edelleen tutkinnan alla, mutta nuo kaksi on nyt lopulta v. 2017 diagnosoitu. Nämä vammat ovat pitäneet mukanaan myös hermosäryt, mitä kukaan ei tunnu uskovan, että tunnen sellaista särkyä. Kaikkia erilaisia syitä säryilleni uskotaan aina löytyvän, mutta ei tunnuta uskovan sitä, että tämä onnettomuus nyt sattui jättämään jäljen kehooni, josta hermosäryt johtuvat. Kukaan joka ei näe ulospäin ihmisestä tämän kipuja, ei voi uskoa, mitä toinen käy lävitse. Niinpä olen vain opetellut elämään niiden kanssa, koska en vain jaksa valittaa. Olen välillä lopettanut jopa tutkimusten ja hoitojen vaatimisen, kun tuntuu että se on turhaa. Läheisilleni yritän vain näyttää että tässä mennään ja on päiviä, jolloin vain hymyilen järkyttävien kipujenkin lävitse. Mukana on myös laajoja neurologisia ongelmia, jotka niin ikään elävät omaa elämäänsä. Välillä niiden kanssa menee oikeinkin hyvin, mutta sitten kun fatiikki ottaa ylivallan, niin sitten ollaan taas aivan pihalla. Yhdessä vaiheessa elämääni olin jopa niin huonossa kunnossa, että istuin pyörätuolissa yli vuoden.

Parikymppisenä palasin takaisin syntymäpaikkakunnalleni ja kävin siellä edellisellä paikkakunnalla aloittamani datanomin opinnot loppuun. Valmistuin datanomiksi 2005, mutta en saanut oman alan töitä vaan kaupalliselta alalta. Isäni halusi minusta aina kaupallisen alan työntekijää, mutta itse halusin aina päästä auttamaan ihmisiä ja kehittämään asioita parempaan suuntaan. Kuitenkin epäusko ja luottamuksen puute itseä kohtaan piti siellä ”missä oli turvallisinta”, vaikkakin epämukavaa. Auto-onnettomuuden jälkitilat alkoivat vaivata fyysisesti rasittavissa töissä ja olin tämän tästä sairaslomalla. Kukaan ei ottanut kuuleviin korviinsa onnettomuutta. Aina keksittiin vain muita mahdollisia selittäviä syitä.

Vuonna 2005 löysin lasteni isän, jonka kanssa avioiduin 2009 ja saimme ensimmäisen lapsemme alulle hormonihoitojen avulla, kun kehoni ei kyennyt tulemaan raskaaksi luonnollisesti. Raskaudet ja synnytykset jättivät omat kiputilansa ja kolmannen saatuani vuonna 2014 minulle sanottiin etten olisi saanut tehdä yhtäkään lasta, koska kehoni ei olisi kestänyt raskauksia alun perinkään. Mutta lapset on tehty ja he ovat valopilkkuni kaikesta huolimatta. Olen kiitollinen ja onnellinen heistä. Kaksi jälkimmäistä esikoisen jälkeen tulivat alulle luonnollisesti. Vuodet tekivät tehtäviään myös parisuhteessamme ja ympäristö sekä omat menneisyytemme vaikuttivat avioliittoomme niin, että lopulta en nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin päättää avioliitto lasten isän kanssa ja lähteä toiseen suuntaan.

2001 menetin toisen todella tärkeän ihmisen elämästäni. Kummitätini joka oli kuin äiti minulle, vaikka näimme suhteellisen harvoin. Hänen läsnäolonsa korvasi aina menetetyt vuodet, kun tapasimme. Samaan aikaan äitini sairastui ensimmäisen kerran syöpään. Häneltä poistettiin toinen rinta ja syöpä saatiin kuriin. Hän sai elää monta vuotta periaatteessa terveen paperit taskussaan ja hän käytti sen yhä alkoholia juomalla. Olin tottunut siihen, että välillä itken äidille, eikö hän voisi jo lopettaa ja välillä sanoin hänelle, etten halunnut keskustella hänen kanssaan, jos hän oli ottanut. Vuonna 2007 joulukuussa tapahtui käännekohta. Äitini soitti tapansa mukaan minulle kun oli käynyt verenpainemittauksessa ja puuskutti puhelimeen sanoen ettei tiedä miksi häntä niin kamalasti ottaa pumpusta. Kerrottakoon se, että äitini siis söi verenpainelääkkeitä ja muita lääkkeitä vaikka syöpää ei moneen vuoteen ollut ollutkaan ja käytti samalla alkoholia. Tällä kertaa en tiedä mikä minuun meni mutta huusin puhelimeen, ettei äiti näköjään ymmärtänyt mitä itselleen tekee juodessaan alkoholia ja käyttäessään lääkkeitä. Huusin etten jaksanut enää olla hänelle äiti kun hänen olisi pitänyt olla mulle äiti. Huusin, että haluaisin saada itselleni vielä tällä iällä äidin, mutta hän ilmeisemmin haluaa tappaa ittsensä, joten tappakoot, mä en jaksa enää. Säikähdin itsekin omia sanojani ja jälkeenpäin äitini sanoi, että se oli hänelle se pysäyttävä hetki kun oma tytär sanoo, tapa sitten itsesi kun tuolla tavoin tapatat itsesi. Sen puhelun jälkeen äiti oli tarttunut puhelimeen ja soittanut AA-kerhoon. Saimme äitini kanssa vuosina 2007-2011 käsiteltyä kaikki mennyt jota välillemme oli kertynyt ja sain itselleni äidin, vaikka äidin syöpä uusiutui 2010 odottaessani esikoistani. Seuraavana vuonna 2011 syöpä oli levinnyt jo maksaan ja mitään ei ollut enää tehtävissä. Elokuussa 2011 menetin äitini ollessani raskaana toisesta lapsestani. Tästä luhistuin. Hoidin yksin kaikki järjestelyt, äidin asiat, yritin surra ja tuntui että sekoan. Lopulta jouduin sairaalaan kun lapsi meinasi alkaa syntymään, mutta saimme pidettyä hänet onneksi loppuun saakka mahassani. Surutyö jatkui pitkään ja tämä toi sen opin omakohtaisesti, että mikään suru ei ole ajallisesti määriteltyä. Se kestää sen mitä kestää ja jokaiselle suru on oikeutettua, jos surua kokee. Ketään ei saa pakottaa lopettaa suremista, koska se tuo lisää ongelmia patoutuessaan sisälle. Tänä päivänä muistelen äitiä lämmöllä, mutta ikävöiden.

Näiden kaikkien kokemusten lisäksi on ollut ystävyys- ja sisarus- sekä isäsuhde, joka on ollut narsistinen. Lisäksi olen kokenut narsisti pomon, josta jouduin tekemään ylemmälle taholle valituksen. Olen oppinut näkemään itsessäni sen puolen, joka ruokkii narsistia ja kohtaamaan sen puolen sekä päästämään siitä irti. Lisäksi olen huomannut sen, että traumatisoituina meistä tulee narsisteja, jos emme käsittele tunteitamme ja traumojamme. Niinpä olen itse käsitellyt paljon menneisyyttäni ja tullut sen kanssa sinuiksi. En muutoin kirjoittaisi tätä tarinaa tässä ja kertoisi, että kaikesta on mahdollisuus selvitä. Kysymys vain kuuluu, haluaako selvitä?

Tulevaisuudelta toivon, että pääsen kouluttamaan kokemusasiantuntijoita sekä auttamaan ihmisiä löytämään sisältään se kantava voima, joka kantaa omien kokemusten yläpuolelle niin, että niistä voi puhua ilman että ne aiheuttavat enää pahaa oloa ja näin kertoa selviytyneensä niistä ja siten antaen tukea, uskoa ja toivoa muille samojen asioiden kanssa painiville ihmisille. Haluan päästä viemään kokemusasiantuntijuutta koko Suomeen ja osoittaa sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisille, kuinka tärkeä kokemusasiantuntijuus on osana sosiaali- ja terveydenhuoltoa ja kuinka paljon kokemusasiantuntijuudella pystytään auttamaan ihmisiä voimaan paremmin ja lisäämään ymmärrystä lääkärin ja asiakkaan välille. Haluan myös muistuttaa että kokemusasiantuntijuus eroaa kokemustoimijasta siinä, että kokemusasiantuntijan työ on palkkiollista ja kokemustoimijan vapaaehtoista.

Tänä päivänä kokonaisvointini on kaiken kaikkiaan hyvä. Edelleen työstän menneisyyttäni, mutta koen, että monessa asiassa olen menneisyydessäni siinä pisteessä, ettei se vaivaa. Fyysisen kehon ongelmien kanssa painin aika ajoin, mutta siksi juuri haluan päästä kehittämään ja kouluttamaan itseäni uudelleen, koska vaikka en sovellu fyysisesti rasittavaan työhön fyysisten ongelmien takia, sovin kuitenkin kouluttamaan ja auttamaan ihmisiä.

 

Kirjoittaja

Mariia Sydänsävel (koulutettu kokemusasiantuntija)
P. 0404199131
mariiaevelinsydansavel@gmail.com
https://linkedin.com/mariiasydansavel
www.kehonsielu.fi

Julkaistu: 3.6.2020
Avainsanat: , ,

Kommentoi artikkelia